Rumat ne vaatteilla koreilee, vai koreileeko?

"Ei mitään päälle pantavaa", on kaikunut päässäni viime viikkoina useita kertoja. En ole kehdannut manailla asiaa kovinkaan paljon ääneen, mutta monesti vaatteita etsiessäni olen miettinyt, mitä järkeä tässä projektissa olikaan.

Olen oppinut itsestäni, että haluan ostaa uusia vaatteita tilanteisiin, jolloin joudun menemään epämukavuusalueelleni. Töiden aloituspäivään loman jälkeen olisin halunnut jotakin uutta. Aloittaessani uudella punttisalilla käymisen olisin halunnut pukeutua uusiin salivaatteisiin. Tällaisia tilanteita tulee vastaan usein. Olen kuitenkin selvinnyt haasteellisista tilanteista vaatimattomilla vanhemmilla vaatteilla ja olen huomannut, että olen rauhallisempi. Ilmeisesti kanavoinkin jännityksen ja ahdistuksen vaatteiden ostamiseen tai paniikinomaiseen säntäilyyn vaatekaupoissa. Nyt en ole voinut sitä tehdä, vaan olen joutunut kohtaamaan epävarmuuteni. Paradoksaalista kyllä olenkin huomannut muuttuvani itsevarmemmaksi. 

Luin kesällä ET-lehteä käydessäni vanhempieni luona. Mieleeni jäi Lenita Airiston haastattelu ja hänen ajatuksensa, että ihminen, joka ei panosta ulkonäköönsä, on tyhmä. Olen siitä asti pohtinut asiaa. Ensimmäinen ajatukseni asiasta oli, että eivätkö tyhmiä ole ne ihmiset, jotka on vietävissä pukeutumisella. Eikö ihmisessä arvokasta pitäisi olla jokin aivan muu kuin pukeutuminen? Pakkohan on kuitenkin myöntää, että ulkoisella habituksella on valtava vaikutus. Toisaalta pukeutumiskilpailuun ei tule koskaan loppua ja kaatopaikat täyttyvät roinasta. Jokaisen on ilmeisesti itse valittava oma kauhuntasapainonsa maanisen kuluttamisen ja viherpiipertämisekoilun välillä. Ihailen mahdottomasti ihmisiä, joilla on taitoa ja aikaa muokata vanhoista vaatteista uutta. Silloin saa kauniita vaatteita rasittamatta luontoa.

Ihana mieheni yllätti minut tällä viikolla. Hän sanoi haluavansa viedä minut Marimekon myymälään ja haluavansa ostaa minulle uuden vaatteen LAHJAKSI. Tarjous oli niin houkutteleva, että halusin lähteä kauppaan heti, vaikka liikkeen sulkemisaikaan oli enää puoli tuntia. Olimme kaupassa 15 minuuttia ennen sulkemista. Löysin siinä ajassa itselleni uuden punaisen tunikan. Voi että, tuntui ihanalta laittaa jotakin uutta päälle!

Elokuun saldo: 

Roskiin: 1 reikäinen paita ja yhdet revenneet trikoolegginsit

Uutta: Lahjaksi saatu tunika

Ostolakko sään armoilla

Ostolakko etenee hienosti. Löydän mielestäni kauniin kesäpaidan Hietalahden kirpputorilta kolmella eurolla. Kauhistelemme muoviroinan määrää ihmisten myyntikojuilla, mutta silti annamme tyttäremme ostaa itselleen Barbien pyykkikoneen, Brätzin ja muovisen nokkahuilun. Hän käyttää ostoksiin 4 euroa. Löydämme tytölle myös laadukkaat syyskengät kahdeksalla eurolla. Maksan kympillä ja saan viisikymmentä senttiä takaisin. Huomaan virheen vasta myöhemmin. Kengät maksavat siis 9,50 euroa. Ostos on kuitenkin onnistunut, koska edelliset samanlaiset kengät ostimme uutena ja käytimme niihin 60 euroa. Hyvät lasten kengät maksavat koostaan huolimatta lähes saman verran kuin isommatkin.

Lähdemme kesälomareissulle helteisestä Helsingistä. Hikisinä pakkaamme laukkuihimme vain hellevaatteita. Viime hetkellä pakkaustohinoissa jätämme Core Tex -vaatteet kotiin. "Ei niitä mihinkään kesällä tarvitse", kuuluu viimeinen viisas lausahdus. Kumisaappaat päätämme kuitenkin ottaa mukaan marjaretkien varalta.

Matkamme suuntautuu kohti Haapavettä, jossa vietämme neljä päivää kaveriperheemme luona. Sieltä suuntaamme Tammerfesteille ja talo- ja kissavahdeiksi vanhempieni kotiin. Tampereella vietämme viisi päivää. Luvassa on siis ihana kesälomareissu kivojen ihmisten luokse ja iloisiin tapahtumiin helteisessä heinäkuussa. Toisin kuitenkin käy.

Retkemme ensimmäisen päivän aurinko paistaa kauniisti. Hikoilemme sulassa sovussa rakkaassa Toyotassamme ja saavumme perille turvallisesti. Seuraavana aamuna heräämme kuitenkin kylmyyteen ja sateeseen. Tyttäremme saa lainaan villapaidan, jottei palellu.

Kylmyyttä ja sadetta jatkuu. Ostolakko kuitenkin pitää, kunnes Tampereelle ajaessamme tajuan, että ainoa takki, joka minulla oli matkassa, jäi Haapavedelle. Sitten menee hermo. En jaksa enää pelleillä ostomattomuuden kanssa. Vettä sataa kaatamalla ja meidän pitäisi kuunnella päivä rockia Tammerfesteissä. En millään tarkene kesätunikalla ja kertakäyttösadetakilla. Menen Lindexiin. Ostan sadetakin ja lämpimät sukat itselleni. Kaverini lainaa kengät. Minusta ei löydy tarmoa kömpimään elämäni ensimmäisille rockfestareille sandaaleissa tai kulahtaneissa metsäkumisaappaissa.

Ostorepsahdus ei jää harmittamaan. Olen kuitenkin selvinnyt erinäisistä kesätapahtumista ja jopa Tuurin kaupoista ostamatta itselleni mitään. Tyttärellemme ostin Haapavedeltä sukkapaketin, koska hänen sukkansa olivat jääneet kotiin. Otan opiksi repsahduksesta ja muutun armollisemmaksi itseäni kohtaan. Osa ostamisesta on tarpeellista. Kaikki ei ole hyvän olon hakemista tai ajanvietettä. Ihminen tarvitsee asioita elääkseen. Seuraavalle matkalle yritän pakata huolellisemmin. Ostolakko jatkuu.

Kesäinen kirpputorilöytö

Tummia pilviä

Ääh. Kestää, kestää. Vuonna 2008 ostettu Macin läppäri vetelee viimeisiään. Aamusuihkun jälkeen vaaka näyttää huolestuttavan kohonneita lukemia. Paino on nousussa.

Internetissä surffatessani törmäsin blogiin, jossa opiskelijatyttö kirjoitti vaatteiden ostolakostaan. Vuosi ilman shoppailua -blogi oli hauskaa luettavaa. Bloggaaja on valmistautunut huolellisesti ostopaastoonsa ostamalla vaatteita, joita tietää vuoden aikana tarvitsevansa. Esimerkiksi sukkahousut ovat artikkeli, joita hän ostaa varastoon.

Minun ryhtymiseni ostolakkoon oli impulsiivista. Olin pyöritellyt materialismiahdistusta ajatuksissani ja sitten asiat vain loksahtivat päässäni: Ryhdyn ostolakkoon! En ollut valmistautunut tähän juuri lainkaan. Mietin, että vaatekaapistani löytyy alusvaatteita ja sukkia niin paljon, että niitä riittää seuraavaksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Sukkahousujakin on ja, jos ne eivät riitä, en pidä hametta.

En ollut kuitenkaan miettinyt projektin laajuutta. Päätin olla ostamatta mitään  koko vuonna kaupoista. Ainoastaan kirpputoriostokset ovat sallittuja. En  muistanut, että tietokone vetelee viimeisiään, ja on oikeastaan ollut vain saamattomuuttamme, että emme ole ostaneet uutta. Nyt sinnittelemmekin sitten kannettavan kanssa, jonka akku ei toimi lainkaan ja jonka on oltava koko ajan kiinni pistorasiassa.

Toinen huolenaiheeni tällä hetkellä on kesälomalla kertyneet kilot. Iltasanomat uutisoi tällä viikolla, kuinka ihmiset lihovat ollessaan onnellisia. Minua tällainen onni on kohdannut. Olen lihonut tällä lomalla lähes viisi kiloa. Painon saan kyllä pudotettua, mutta mielessäni kävi, että ostolakkovuodessa haaste on myös, että ei voi vaihtaa ostelun kohdetta. Itse huomasin ruokakaupassa käydessäni, että ostin tavallista laadukkaampaa ruokaa ja esimerkiksi luomutuotteita entistä enemmän. Ostelusta vapautuvaa aikaa ja varallisuutta ei siis sovi käyttää ruokakaupassa tai tulee ongelmia pukeutumisen kanssa. Trikoovaatteet venyvät, mutta voi olla, että ystävät ja toverit kaikkoavat, jos loppuvuodesta näyttää hullunkuriselta trikoopallolta.

Kaikki ruoka ei lihota.
 Kroatialaisia sitruunoita.

Ostolakko on matka itseen

Kotona kaivan vaatteita kaapista. Huomaan, että sotkuisille hyllyillä on vaikka kuinka paljon tavaraa. Yksi toisensa jälkeen koitan niitä päälleni. Miksi olen säilyttänyt reikäisiä vaatteita? Nakkaan ne roskikseen. Ihanaa, ehkä tämän vuoden jälkeen tiedän, mitä kaapeissani on. Ehkä löydän itsestäni vastuullisen kuluttajan.

Kauppareissullamme lähi-Prismassa huomaan, että veri ei enää vedä yläkertaan, jossa on kaikki tavara. Lähden kuitenkin mieheni ja lapseni kanssa kiertämään sen. Lomallahan tässä ollaan ja tämä projekti on minun, ei meidän. Mieheni ostaa kaksi onkisiimaa kohoineen ja koukkuineen ja 3,95 € maksavan ongenvavan. Made in China. Myönnän, että olen osallinen ostopäätökseen.

Made in China -ongenvapa hajoaa ensimmäisellä kalareissulla. Jatkossa kannattaa tehdä ongenvavat itse. Puusta tehdyistä ei ole matkailumalliksi, mutta ehkä sellaista ei tarvitakaan. Taas sain tukea halppisroinakielteisyyteeni.

Muutama vuosi sitten näkemäni John Websterin dokumentti Katastrofin aineksia on ponteni tähän projektiin. Dokumentti imaisi minut mukaansa aivan täysin ja sen näkemisen jälkeen olen pohtinut, olisiko minusta johonkin vastaavaan. Katsotaan, miten käy.

Projektia on takana kaksi viikkoa. Ensimmäisen viikon olimme matkalla Kroatiassa ja käväisimme parina päivänä Bosnia-Hertzegovinassa. Nyt olemme olleet viikon kotona. Matkalla tuli tehtyä liinarike, mutta muuten matkailuviikko meni hyvin. Kotona kuitenkin hairahdin lauantaina, mikä johti sääntömuutokseen. Ostin kolme synttärilahjaa ja tyttärellemme lelukahviastiaston. Tästä lähtien sääntöjen mukaan saan ostaa lahjoja ja lapsellemme tarvittavat jutut. En halua ostaa tytölle alusvaatteita kirpparilta. Onneksi voin muuttaa sääntöjä itselleni sopiviksi.

Ostolakon aikana olen huomannut, että ajattelen ostamista todella paljon. Olen halunnut ostaa jo vaikka mitä. Näen ympärilläni koko ajan jotakin tarpeellista. Oikeastihan tässä elämässä selviää aika vähällä.

Tyttären uusi kahviastiasto

Hairahduksia matkan varrella

Saavumme Bosnia-Hertzegovinassa pieneen Medjugorjen kylään. Kaupunki on täynnä katolisia pyhiinvaeltajia. Tarinan mukaan vuonna 1981 Neitsyt Maria ilmestyi muutamalle kylän lapselle ja siitä lähtien kylään on virrannut pyhiinvaeltajia.

Ihastelemme kaunista kaupunkia. Tienvarsilla näemme turistikojuja, joissa myydään monenlaisia Neitsyt Maria -patsaita ja rukousnauhoja. Mielessäni käy, että kylläpä olisi mukava viedä jollekin tuollainen tuliaiseksi. Tiedostan kuitenkin lupaukseni ostamattomuudesta ja siirrän katseeni kylää ympäröivään vuoristoon. Maisemat ovat kauniit.

Pysähdymme kirkolla, jonka ulkoalttaria ympäröi mahtava ulkoilmakatsomo. Se muistuttaa Herättäjä-juhlien katsomoa. Aurinko paistaa ja ihmiset rukoilevat Ave Mariaa. Kirkolla on harras tunnelma. Turistioppaamme ohjaa meidät vessaan. Olen jotenkin niin häkeltynyt tunnelmasta, että en vessassa tajua, mitä teen, ennen kuin on liian myöhäistä. Jään tutkimaan paikallisen mummon virkkaamia pitsiliinoja. Tajuan, että en voi ostaa. En kuitenkaan pysty enää pahoittamaan mummon mieltä, koska näen hänen innostuneen ostoaikeistani. Ostan liinan ja päätän viedä sen tuliaiseksi Suomeen. Tämä on ensimmäinen rike vuodessani. Tiedän, että tästä tulee vaikeaa. Joku on kuitenkin Facebookissa jo lohduttanut minua, että jos hairahduksia tulee, voi aina aloittaa uudestaan. Olen pettynyt, mutta päätän jatkaa.

Medjugorjen Neitsyt Maria

Jos minä en muutu, ei maailma muutu

Näin se alkoi:

Huhtikuinen uutinen bangladeshilaisen vaatetehtaan romahtamisesta ja sitä seuranneet uutisoinnit saivat minut voimaan pahoin. Vaatetehtaan turmassa kuoli 1100 ihmistä. He olivat työskennelleet surkeissa olosuhteissa muutaman kympin kuukausipalkalla. Heidän tekemänsä vaatteet ovat tulleet myyntiin länsimaisten vaateketjujen myymälöihin, joissa muunmuassa minä käyn ostoksilla. En halua olla osa teollisuutta, jossa vähempiosaisia ihmisiä riistetään. Tämähän on aivan samaa kuin entisaikainen orjuus.

Näin se jatkuu:

Saavumme Kroatian Splitiin lomamatkalle. Kesäisessä kuumuudessa emme jaksa paljon ja päätämme lähteä vanhaan kaupunkiin ostoksille. Näen bazaarit. Samaa halppisrihkamaa, jota myydään lähes jokaisessa lomakohteessa ympäri maailmaa. Ei ole totta! Missä on kroatialainen käsityö? Päätän aloittaa En osta mitään -vuoden, jolloin testaan pystynkö irroittautumaan tästä krääsä-riistoteollisuudesta. Tämä on yhden naisen kapina omia tottumuksiaan ja riistoteollisuutta vastaan.

Ennen ostolakon aloittamista teen ostoksia kroatialaisen vaatetehtaan puodissa. Ostan tyttärelleni ja itselleni hameen ja kummipojallemme t-paidan. Pidän ostosta eettisenä, koska se vaatteet on tehty paikallisessa vaatetehtaassa.

Ennen ostolakon aloittamista mietin myös säännöt projektilleni, jotta pystyn pitäytymään lakossa. Vuoden aikana ovat sallittuja ruokaostokset, hygieniatarvikkeiden ostot sekä kirpputoreilta ostaminen.

Kroatialaista käsityötä.

Yhden naisen kapina alkaa juhannuksena 22.6.2013 ja kestää vuoden!